|
|
14.05.2012 - 13:12
Päivittämättä ovat edelleen jopa tammikuiset karsinnat, joten aluksi niistä lyhyt kooste. Pistelappuset ovat joutuneet jo johonkin, ja muistikuvatkin alkavat olla hämärtyneitä, mutta yritetään.
Tammikuun alussa kisailtiin Lempäälässä. Oma keskittymiseni oli luokattoman hataraa, sillä olin juuri kisoja edeltäneenä päivänä tehnyt lopulliset kaupat Varjosta, ja kokeen jälkeen lähdin heti ajamaan kohti Oulua hakeakseni Hohdon ensimmäistä kertaa uuteen kotiinsa. Ajatukseni olivat siis aivan täysin sekä menneessä että tulevassa, joten silloinen nykyhetki ei saanut osakseen riittävää huomiota. Erittäin typerää siis kisata sellaisessa mielentilassa ylipäätään. Ruutu taisi mennä nollille, sillä pysäytin koiran ajatuksissani hitusen liian myöhään. Saida on ohjelmoitu juoksemaan ruudusta läpi, jos ei muuta sanota, joten koira teki juuri niin kuin kuuluikin :) Luoksetulon stopit olivat huonoja, ja taisipa tunnarin kanssakin olla ongelmia. Oltiin molemmat siis vähän kuutamolla.
Tuosta kokeesta viikkoa tai paria myöhemmin kisailtiin Kuopiossa. Takana oli lähiopetusjakso Kannuksessa, josta ajoin suoraa kisapaikalle, ja tietysti elämä pennun kanssa oli vaatinut totuttelua. Jälleen erittäin epäotollinen hetki kisaamiselle! Ensimmäinen kehä menikin vähän häneksi; seuraamisessa tuli pari perusasentovirhettä, zetassa onnistuin kääntymään yhdestä kulmasta väärään suuntaan (unbelievable…) ja luoksetulossa Saida taisi tulla jommankumman stopin melkein läpi. Sitten päätin, että toiseen kehään mennään hirmuisella tsempillä, vaikka mikä olisi! Sitten koira olikin taas ihana, huikea itsensä :) Ohjatun kanssa kävi hassu kämmi. Muuten oikein mainio liike, mutta koira lähti merkiltä ennen liikkurin käskyä. Mun moka! Oltiin vasta harjoiteltu pienen pieneen ohjaukseen reagoimista, ja minä idiootti ajattelin ”vähän auttaa” koiraa sen ollessa merkillä: käänsin silmät vasemmalle ja liikautin leukaa pari astetta samaan suuntaan – ja sinne meni! :D Jälleen kerran koira siis totteli ohjausta juuri niin kuin pitikin, minä vain itse ryssin ryssimästä päästyänikin. Kehuin koiran ruhtinaallisesti, ja loput liikkeet saatiin sentään suoritettua koeohjeen edellyttämällä tavalla. Että näemmä näinkin monen kisavuoden jälkeen voi tehdä taas lukemattomia uusia virheitä koesuoritusten aikana! Pääasia silti oli se, että sain kasattua pakan ja pystyin luomaan koiralle hyvän tekemisen meiningin.
Jätin helmikuun karsinnat välistä, koska teoreettiset mahdollisuudet joukkuepaikkaan olivat kaikonneet epäorientoituneisuuteeni. Sen jälkeen ollaan treenailtu laiskanpuoleisesti ihan tarkoituksella. Luoksetulon pysäytyksissä on ollut ongelmaa, eikä kaukokäskyjen tekniikka ole sellainen, mitä se on parhaimmillaan ollut. Mutta ohjattu toimii aivan häkellyttävän hyvin vuosien taaplaamisen jälkeen!!! Ollaan tehty lähinnä pieniä treenejä lenkkien ohessa, eikä kokonaisuuksia ole treenattu lainkaan. Siispä halusin ilmoittaa Saidan pitkästä aikaa ihan tavalliseen kyläkokeeseen, johon keskityn kunnolla. Samalla ko. koe sai hoitaa SM-katsauksen virkaa. Oli kiva päästä huhtikuun puolivälissä Kannuksen tuttuun halliin kisaamaan pitkästä aikaa! Ilmeisesti Saida oli hyvin pitkälti samaa mieltä:
Paikalla istuminen 10
Paikalla makuu 8½: levottomuutta ja haistelua, tähän on pakko alkaa puuttua NYT! Parit treenit aiheeseen liittyen tehty, alkaahan se taas toimia ;)
_ _ _ _ _
Seuraaminen 9: Intoa ainakin oli enemmän kuin omiksi tarpeiksi :D Saida edisti reippaasti, mutta piti paikan muuten hyvin ja oli koko ajan skarppina. Ja seuraaminenhan ei olisi seuraaminen, ellen kääntyisi kaavion aikana vähintään kerran väärään suuntaan…
Luoksetulo 10: Seisominen pikkuisen löysä, ei pahasti. Sata kertaa parempi kuin tammikuussa! Maahanmenoon annoin melko voimakkaan käskyn, koska siinä on tullut kämmejä, mutta nyt oli hyvä.
Ruutu 8: Loistava merkki, hyvä vauhti ruutuun, hyvä stoppi ja maahanmeno. Seuraamiseen meinasi ilmeisesti pikkuisen ennakoida liikkurin käskystä, siitä pistevähennys.
Metalli 10: Taattua laatua. Palautukset kokeissa ovat nyt alkaneet tulla systemaattisesti loppuun asti.
_ _ _ _ _
Tunnari 9: Paha liike kehän aluksi! Pientä hätäilyä kapuloilla, mutta kyllähän se oikea sieltä löytyi.
Kaukot 9: Jesjesjes!!! Saida takeni istu-seiso –vaihdossa ekaa kertaa ikinä kokeessa :) Mieluummin niin päin kuitenkin. Kyllä me vielä saadaan ne kaket fiksattua.
Zeta 9: Yksi tassunsiirto istumisessa, kun kiersin koiran takaa. Muuten oikein napakat asennot.
Ohjattu 10: Tosi kiva! Saida otti suuntaa harvinaisen hyvin. Mun ohjattu-kammo alkaa olla selätetty :)
Pisteitä kertyi 296, millä irtosi luokkavoitto kera KP:n. Koira oli todella lennokas ja rennon oloinen läpi kokeen. Sen ilme on parantunut aivan valtavasti! Saidan kanssa on maailman hienointa kisata <3 SM-kisoihin lähdetään tutussa ja turvallisessa KanKon joukkueessa ja hyvässä seurassa, joten odotettavissa on mukava, stressivapaa kisaviikonloppu ilman tulostavoitteita. Odotan innolla!
09.04.2012 - 19:44
Ensinnäkin; oikea ruoho todella ON vihreämpää tällä hetkellä valtaosassa Suomea verrattuna Oulun seutuun! Maastolajien treenikausi on ihan valtavan paljon pidempi kaikkialla muualla – onneksi olen profiloitunut pitkälti toko- ja agilityharrastajaksi… Vaan nyt meinaa hieman nakertaa, sillä odotan palavasti pääseväni kokeilemaan vepeä sekä Valon että Moodin kanssa! Lisäksi olen veivannut näillä lumikeleillä esineruutuja Moodin pääntyhjennysmetodina, mutta sekin olisi huomattavasti kivempaa ja jännempää sulassa metsässä. Puhumattakaan siitä, että aion edes kokeilumielessä ajella samaisella malieläimellä muutaman jäljen jahka kelit sallivat. Olen aina suorastaan inhonnut jäljestämistä, mutta taas on uusi koira, jonka kanssa pitää kokeilla ja todeta, että ei ole edelleenkään mun laji ;)
Tässä välissä on muuten pakko kertoa Valon kuulumisia, kun kirjoittelin sen tilanteesta talvella niin synkkäsävyisesti. Jo yli kuukausi sitten se ikään kuin heräsi henkiin uudelleen. Ei enää puhettakaan mistään elämänhaluttomuudesta, väsyneisyydestä tai kipuiluista! :O Olen yrittänyt miettiä, miksi se kävi niin ankeana kuin kävi. Tajusin, että Varjon lähtö saattoi olla sille aika iso juttu. Valo ei ole mikään erityisen koirasosiaalinen koira, mutta Varjon kanssa niillä oli ihan omat noutajajuttunsa. Eli seura lähti. Samaan syssyyn taloon tepasteli uusi, ärsyttävä pentu, jota piti oppia sietämään Moodin ohella. Eikä kelienkään puolesta paljon sympatiaa herunut: oli ne kammottavat pakkaset, joten ulos lähteminen oli varmasti Valolle senkin takia vastenmielistä. Sitten hellittivät pakkaset, pahin pentuällötys lieveni ja alettiin kunnolla barffaamaan, jolloin Valon maha saatiin elämänsä parhaaseen kuntoon. Valo on ollut ikänsä ihan armoton kuikelo, mutta nyt sillä alkaa olla sopivasti massaa! Lihasmassaa ei tokikaan ole ihan huimia määriä huonon rakenteen takia, mutta nyt kylkiluut eivät sentään enää paista. Olen ollut ihan järjettömän onnellinen, kun Valo on jälleen oma itsensä!!! Pissailutilanne ei ole parantunut, mutta niin kauan kuin koira muuten voi hyvin, ei meillä ole hädän päivää :)
No sitten takaisin tuohon otsikon mukaiseen teemaan. Uskon, että tämä kumpuaa pitkälti pienoisesta Varjo-ikävästä, joka on hienovaraisesti piinannut minua nyt useamman päivän. Järjellä ajateltuna tekisin edelleen saman päätöksen, mutta joku typerä ääni takaraivossa hokee ”entä jos..?”. Onneksi ei tule mitään entä jos –mahdollisuutta! :) Ehkä osittain koen luovuttaneeni liian aikaisin. Tämä päätös oli kuitenkin Varjon parhaaksi, ja se elelee nyt hulppeaa nomekoiran elämää!
Viime kuussa riesanamme oli kennelyskä. Vain Moodilla ja Hohdolla oli oireita, mutta kaikki olivat tietenkin karanteenissa. Kolme viikkoa pois hallilta on muuten ollut pitkä aika! Eikä vähiten mulle… Viikon mittainen pakkolepo ei aivan tuntunut olleen Moodin mieleen, joten tervehtymisen jälkeen olen saanut nostaa koirien aktiviteettitason varsin korkeaksi, jotta elämämme on jälleen ollut miellyttävää. Ollaan mm. tehty esineruutua kuten jo mainitsinkin. Moodin aiemmat kokemukset ovat olleet lähinnä yksittäisten esineiden sisäetsintää, joten opetus piti aloittaa nollasta. Okei, helppo homma: koira katsomaan, kun tsippailen metsikössä ja nakkaan sinne pari esinettä, sitten koira töihin! NOT. Ongelma numero 1: saalisärsykkeiden takia kierrokset olivat kaakossa, eikä koira keskittynyt kunnolla työskentelyyn. Ilmeni myös ongelma numero 2: koira toi esineen, mutta ei kyennyt lähtemään uudelleen etsimään, koska sehän toi jo esineen! Palikka, palikka, palikka… Keinoista ei sentään ole pulaa, joten nyt homma toimii jo oikein jouhevasti, kun sain koiran ohjelmoitua oikein, mutta ei noutajille ole tätäkään asiaa tarvinnut opettaa näin rautalankamallisesti. Saati esineiden kantamista, suoraviivaista palautusta, luovutusta jne.
Ihailen maleja ihan hillittömästi, ja jos huomaan haaveilevani jostakin koirasta, on se edelleen mali. Moodi on kiva ja helpohko belgi, mutta täytyy sen kanssa miettiä arkielämän asioita aivan eri tavalla kuin muiden kanssa. Esimerkiksi koirieni keskinäisiä suhteita olen joutunut pohtimaan vasta nyt elämäni ensimmäistä kertaa. En todellaakaan halua alkaa erotella koiria erillisiksi porukoiksi, joten hyvä tuota laumadynamiikkaa onkin vähän tuumailla. Maleissa on paljon sellaisia ominaisuuksia, jotka ovat potentiaalisia aiheuttamaan ongelmia, jos ei osaa puuttua jo pieniin viitteisiin. So far so good, mutta onhan tämä malin aikuistumisajatusten herääminen jännää aikaa.
Njaah, ehkä tämän postauksen pointti oli sanoa, että olen havainnut esimerkiksi noutajissa olevan valtavasti uusia, hyviä puolia :D Kun välillä olen niistäkin kirjoitellut niin ikävään sävyyn.
26.03.2012 - 03:01
Viime aikoina olen ajatellut, ajatellut ja ajatellut. Ei poikkea suuresti perustilanteesta, mutta jotenkin Moodin kasvua ja kehitystä seuratessa on pitänyt vaivata päätään tavallista enemmän. Olen ymmärtänyt, mitkä ominaisuudet tekevät malista epäihanteellisen tokokoiran, mutta toisaalta tämä haaste viehättää minua. Hetkittäin muistelen pikkuruisella kaiholla, miten helppoa ja vaivatonta eläminen esimerkiksi Varjon kanssa olisi ollut (toki sillä edellytyksellä, että olisin osannut arvostaa niitä ominaisuuksia), mutta sitten muistan kirkkaasti ne syyt, jotka johtivat sen uudelleensijoittamiseen. Varjo treenasi agilitya ryhmässä, jossa oli sen lisäksi mali, bc ja borderterrieri. Joka ikisissä treeneissä toivoin, että koirassani olisi edes pieni ripaus sitä tunteenpaloa, jota muiden ryhmäläisteni koirissa oli. Nyt sitä sitten on, joskin edelleen sellaisessa aavistuksen silotellun korrektissa muodossa. Mutta onpa kuitenkin!
vajaa 10kk
(c) Tanja Loukusa
Tämä ”tunteenpalo” on asettanut koulutukselle tietynlaisia haasteita. PK-tottiksen voi viedä läpi varsin korkeassa viretilassa, koska se on niin pirun yksinkertainen ja puhtaasti kaavamainen suoritus. Kuitenkin tokossa koiran pitää hallita huomattavasti suurempi määrä erilaisia mosaiikinomaisia kokonaisuuksia, jotka suoritetaan varsin erilaisissa tunnetiloissa. Tätä kuplettia ei ole joutunut pohdiskelemaan yhtä seikkaperäisesti namipalkattavien tuffelikoirien kanssa, koska niille toko on vain kivaahauskaamukavaaleppoisaa temppuilua. Malille se vaikuttaa olevan pikemminkin Työtä, jota tehdään vakavasti Vietissä. Malin päähän ei tunnu mahtuvan erityisen montaa asiaa kerrallaan, joten paljon aikaa kuluu palojen yhdistelyyn ja vireensäätelyyn. Esimerkiksi noudon jälkeen Moodin ajatukset jäävät hirveän helposti paikkaan, jossa se näki saalisärsykkeen. Se siis saattaa yrittää vilkuilla kapulan laskeutumiskohdan suuntaan, vaikka olisikin jo suorittanut tehtävän. Moodi on toki opetettu mahdollisimman oma-aloitteiseksi ja tarjoavaiseksi alusta alkaen sekä harjaannutettu saavuttamaan palkka luopumalla siitä ensin. Siitä huolimatta sillä meinaa vieläkin syltätä, jos vire on rahtusenkaan liian korkea koulutustasoon nähden. Puhumattakaan välillä esiintyvistä saaliskyttäysjumituksista… Mutta toisaalta syntyneet painetilanteet on varsin helppo purkaa taistelutahdon ja laumavietin ansiosta, eikä motivoinnin kanssa tarvitse kummastella. Opetellaan, kokeillaan ja katsotaan, mitä tuleman pitää :) Vielä en ole erityisen hyvää tokomalia onnistunut näkemään. Ne joko käyvät kuumana ja sähläävät tai vaihtoehtoisesti ne pidetään liian matalassa matkalaukkuvireessä em. ongelman vuoksi. Suojelukoiran hermorakenne ei myöskään ole edellytys hyvälle tokokoiralle, vaan joissain määrin jopa haitta.
Sen lisäksi, että aprikointia on aiheuttanut uudenlainen koira, on omakin suhtautumiseni treenaamiseen ollut jonkinlaisessa murroksessa jo pidempään. Tajusin juuri, että jossakin vaiheessa virheiden pelko on noussut melkein etenemisenhalun edelle, mikä on vaarallinen tilanne. Saidan kanssa alkuaikojen treenaaminen oli ennakkoluulotonta ja kokeilevaa; en tiennyt tarkalleen, mitä tavoittelin ja mitkä olivat realiteetit (mitoitin ne alakanttiin), joten jokainen edistysaskel tuntui upealta! Nyt tiedän tarkalleen, mihin pyrin ja millainen on ideaalisuoritus. Tämä on jollakin tapaa heikentänyt uskallustani ketjuttaa hyviä palasia pidemmälle, valmiimmiksi kokonaisuuksiksi. Entä jos joku palanen heikkenee (edes väliaikaisesti) prosessin aikana? Entä jos liikkeestä ei tulekaan sellainen kuin haluaisin? Niin kauan kuin pitää liikkeet paloina, on illuusio täydellisestä suorituksesta edelleen mahdollinen. Mutta eihän se niin mene, ei todellakaan! Liikkeet eivät synny valmiina vaan aihioita hiotaan pitkäänkin kohti sitä omaa ideaalia harvoin sitä täysin saavuttaen. Tärkeää on sallia koirallekin mahdollisuus yrittää, epäonnistua ja yrittää uudelleen ilman turhaa hiillostamista. Näin ollen päätin parantua tästä pienestä ongelmastani ja palata ainakin osittain ennakkoluulottomampaan treenitapaan :) Katsotaan, onnistunko!
Kun uusi maajoukkue valittiin, ajauduin hetkeksi muutamien kynnyskysymysten äärelle. En tietenkään edes hakenut joukkueeseen, sillä tammikuun karsintakokeet eivät sujuneet ihan suunnitellulla tavalla. En keskittynyt suorituksiin sataprosenttisesti, enkä tavoitellut joukkuepaikkaa koko sydämestäni. (Koeselostuksia en ole saanut vielä aikaiseksi kirjoittaa, mutta tulossa ovat.) Ensimmäistä kertaa seurasin karsintakoerumbaa ikään kuin ulkopuolisen silmin. Katsoin ihmisiä, jotka treenaavat valtavasti ja kilpailevat erittäin määrätietoisella pyrkimyksellä. Katsoin ja myötäelin sitä pettymystä, jonka epäonnistuminen ratkaisevalla hetkellä kirvoittaa. Lopunperin olen tyytyväinen siitä asennemuutoksesta, jonka Saidan sairastelujakso sai aikaan. Kyllä minuakin harmittaa, jos emme pysty esittämään täyttä osaamistamme koetilanteessa, mutta ei enää samalla tavalla. Nyt muistan iloita siitä, että minulla ylipäätään on mahdollisuus yhä harrastaa ja kilpailla koirani kanssa (puhumattakaan siitä, että koira voi viettää tervettä ja normaalia elämää, se on tietysti tärkeintä!). Aina tulee uusi vuosi ja uusi tilaisuus tehdä tulosta. Ei loputtomasti saman koiran kanssa, mutta ehkä sitten seuraavan tai sitä seuraavan. En silti edes yritä uskotella kenellekään, että kilpailen vain huvin ja urheilun vuoksi, vailla tulostavoitteita. En valitettavasti osaa harrastaa pelkästään harrastamisen ilosta, mutta verenmaku on kadonnut suusta. Pysähdyin tuumailemaan ikääni (täytän huhtikuussa 22 vuotta) ja totesin, että nuorinkin joukkuelainen taitaa olla minua kymmenisen vuotta vanhempi. ”Time is on her side today” kuten Daisyn junioriluokan näyttelyarvostelussa diplomaattisen jalomielisesti luki vuosia sitten.
Ai niin, tässäpä vielä linkki parin viikon takaiseen seuraamistreenipätkään Moodin kanssa!
26.02.2012 - 14:54
Moodin persoona miellyttää lähtökohtaisesti minua valtavan paljon. Aivan uskomatonta omistaa lopultakin sellainen koira, johon on ollut suunnilleen alusta asti erityinen suhde ja kumppanuuden tunne. Pari pikkuista vastatuulenvirettä on toki jo osunut reitille, mutta minulla on nyt jotenkin poikkeuksellisen vahva tahtotila ratkoa tilanteet eduksemme. Siinä missä Saidan kanssa elämää suurempi ystävyys on rakentunut hiljalleen yhteisten kokemusten kautta, Moodin kanssa sama tunne roihahti varsin nopeasti. Kaikkiin omiin koiriin kiintyy, mutta joidenkin kanssa yhteys on korkeammalla tasolla. Moodi on koiristani se, joka on koko ajan läsnä ja lähellä, ja joka pääsee suurimmalla todennäköisyydellä yöksi viereen nukkumaan. Moodi innostuu ihanan pienistä asioista ja sillä on lukuisia omintakeisia visioita, joilla se hauskuuttaa arkeani. Tietysti siitä löytyy myös se vakavampi, työkoiramainen puoli, mikä tuokin koiran olemukseen tiettyä syvyyttä.
Välillä jään pohtimaan onko Moodi hermorakenteeltaan tasapainoinen vai vain temperamentiltaan rauhallisenpuoleinen vaiko molempia. Todennäköisesti viimeisin versio on lähimpänä totuutta. Tykkään hektisistä koirista, joten pienen ripauksen lisää vilkkautta olisin maliini halunnut. Muut ominaisuudet, joita koirassa arvostan, ovat kuitenkin sen verran hyvin balanssissa, että pieni miinus joukkoon sallittakoon :) Kun kysymys ei kuitenkaan ole hitaasta, flegmaattisesta tai ei-tekemisenhaluisesta koirasta! Moodi on erittäin keskittymiskykyinen, ja esimerkiksi agitreeneissä järki pysyy päässä vauhdista huolimatta. Kuulin juuri ”kauhutarinoita” itsensä hajottavista maleista (terkut vaan Marialle!), joten sangen arvostettava seikka tuollainen järkiperäisyyskin taitaa olla. Pitäisi ehdottomasti ottaa treenejä nauhalle, jotta saisin paremman käsityksen koirani tekemisistä. Mielessään sitä tulee helposti ihannoineeksi äärityyppejä: äärimmäisen vietikäs, äärimmmäisen ahne, äärimmäisen nopea, äärimmäisen aktiivinen jne. Mutta onko yhtään mikään ominaisuus äärimmilleen vietynä enää hyvästä? Tuskin. Moodissa vaikkapa nuo em. seikat kuitenkin ovat huomattavasti keskivertoa korkeammat vaikka eivät ehkä sinne ”äärimmäisen”-tasolle ylläkään. Tässä linkki toissapäivän agitreeneihin (Youtubesta löytyy lisää), joita meille oli pitämässä Nicola Giraudi. Tommosta lyhyttä pätkää se vielä tekee, hyppykorkeus 35 cm. Vauhtia tulee takuulla vielä lisää kunhan saadaan varmuutta. Vaikka ei se hidas ole nytkään!
Arjessa olen pyrkinyt melko tiukkaan hallintaan (kuten tavallista). Moodin kanssa on miellyttävä liikkua missä vain ja millaisella porukalla tahansa, sillä se on yhä todella sosiaalinen niin ihmisille kuin koirillekin. Vielä tähän reilun 9 kuukauden ikään mennessä ei ole ilmennyt kummempaa mörköilyä tai uusien asioiden ihmettelyä. Järkevä ja tasapainoinen nuori belgi :) Ihan hyvällä tavalla myös suhteellisen ohjaajapehmeä koira. Moodin kanssa eläminen on vielä vähän taiteilua ja opettelua, mutta samalla hirvittävän mielenkiintoista ja ihanaa!
Kuluneella viikolla (ti-pe) Giraudi oli tosiaan kouluttamassa Active Dogilla, joten hallilla on tullut vietettyä ihan valtavasti aikaa. Ei sillä, ettenkö olisi siellä joka tapauksessa… No, ehdin puuhata tavallista enemmän kaksistaan Hohdon kanssa, mikä oli oikein piristävää ja tervetullutta. Huomaan, että keskittymiseni ja panostukseni on ollut vahvasti Moodissa, joten pikkukessu on saanut kasvaa vähän siinä sivussa. Tietenkin Hohtokin on päässyt kulkemaan paljon mukana joka paikassa ja päässyt sosiaalistumaan kunnolla, mutta treenannut en ole mitenkään kamalasti. Voi toki olla ihan hyväkin varttua kaikessa rauhassa. Kamalan hauska kapistus se edelleen on! Mennä touhottaa joka suuntaan koko ajan ja yrittää parhaansa mukaan terrorisoida vanhempien koirien elämää. Ahne, sosiaalinen, leikkisä ja yllättävän oppivainen peruspentu :)
Yksi fyysinen seikka on vaatinut minulta kovasti totuttelua. Moodi oli heti luovutusikäisestä alkaen kudoksiltaan erittäin napakka. Se pystyi käyttämään kehoaan hyvin ja esim. huojutuksissa seistä törötti vuorenvarmasti paikoillaan. Hohto on enemmän tuollainen lötröke. Ei missään nimessä rotuisekseen tai yleisesti ottaen mikään superlöysä, mutta selkeästi Moodin nähden aivan erilainen. Minulle ”pientä” ahdistusta aiheuttaa pennun korkea kinner, joka näyttäisi ainakin yhtenä osatekijänä vaikuttavan istumisasentoon. Perusasennon harjoittelu on hankalaa, kun takajalat levahtavat suuntaan jos toiseenkin. Täytyy tehdä järjestelmällisiä istumisharjoituksia ja toivoa myös, että kasvu suhteuttaisi positiivisesti takajalkojen luiden pituuksia… No, Hohto on ihana pentu, jonka kanssa yritetään nyt elellä huolettomasti ja opetella ohessa kaikkea pientä uutta ja jännää :)
Myös Varjon vaiheista Suskin (ja Tommyn) luona on ollut älyttömän ihana kuulla! Kaksikolla menee upeasti :) Koiran ja uuden ohjaajan välinen yhteistyö rullaa, ja arkielämä sujuu vaivattomasti. Varjo on päässyt etenkin nomeilemaan ja tokoilemaan paljon. Ehkäpä kisojakin on luvassa molempien lajien osalta tämän vuoden aikana. Koiran on valtavan paljon parempi olla uudessa kodissaan, jossa siitä tykätään kaikkine ominaisuuksineen ihan kamalasti. Pakko myöntää, että pienestä ikävästä huolimatta omakin elämänlaatuni on kohentunut, kun tunnen, että koirani sopivat nyt paremmin yhteen, ja viihdyn jokaisen kanssa erinomaisesti. Kaikki eivät varmasti ymmärrä päätöstäni (kasvattaja mukaan lukien…), mutta sittenpä eivät ymmärrä. Toivon, että aikuisen koiran myyminen jää minulle ainutkertaiseksi kokemukseksi, sillä eihän tämä tietenkään tarkoituksenmukaista ole. Olen kuitenkin onnellinen, että tohdin näin toimia – eikä vähiten koiran itsensä vuoksi!
04.02.2012 - 22:21
Valo-kuulumisia :( Steriloinnin jälkeiset virtsanpidätysongelmat ovat jatkuneet jo yli puolitoista vuotta. Lääkityksellä ei ole saavutettu juuri minkäänlaisia tuloksia. Ja ongelmat pahenevat koko ajan eksponentiaalisesti... Aluksi lirahdus silloin tällöin, yleensä aamuyöstä. Pienellä päivärytmin tarkkailulla pärjättiin. Hiljalleen vuorokaudenajan merkitys väheni, eikä muillakaan tekijöillä ollut enää vaikutusta (tyyliin minkä verran juonut, milloin syönyt, mihin aikaan viimeksi käynyt ulkona jne.). Nykyään pissaa tulee alle suunnilleen aina, kun koira on raukea ja jotakin on tullakseen. Vielä kuukausi tai pari sitten vahinkojen määrä tuntui tiuhalta, kun niitä sattui useamman kerran viikossa. Tällä hetkellä pissoja saa siivota monta kertaa päivässä :(
Esimerkiksi reissaaminen alkaa olla todella hankalaa. Koira sotkee yöpaikoissa vääjäämättä ellei viriteltynä ole monenmoiset patentit. Kenellekään Valoa ei enää kehtaa jättää hoitoon tarpeen vaatiessa. Sen kotisääntöjä on pitänyt muuttaa radikaalisti; ei enää sängyille, ei enää sohville, nuku yöt häkissä. Niin epäreilua, kun moni ennen sallittu asia on nykyään kiellettyä. Ja kun Valo on koiristani se, joka kaikkein eniten arvostaisi lupaa tulla viereen, nukkua ihan kylki kyljessä. Joskus harvoin yritän olla kohtaamatta todellisuutta ja otan koiran kainaloon pienille torkuille. Ja ihan joka ainoa kerta se kostautuu :(
Koetan vakuutella itselleni, että pissan voi aina siivota pois. Valitanko turhasta, onko se muka NIIN kamalaa?? Mutta pidemmän päälle alkaa stressikäyräkin kohota. Itse asiassa taukoamaton pissan kuuraaminen ei edes ole kovin helppoa. Miten saada erilaiset tekstiilit uudelleen ja uudelleen puhtaiksi. Miten pitää pistävä haju loitolla. Sisälle tarpeitaan tekevä pentu (,jollaisia on ollutkin talossa ihan omiksi tarpeiksi viimeisimmän reilun puolen vuoden aikana…) vielä menee eritteidensä kanssa: väliaikaista, asteittain vähenevää, määrältään vähäisempää, koostumukseltaan erilaista. Mutta aikuisen koiran tuotokset ovat vähän eri juttu. Voih, tämä kuulostaa niin naurettavalta, mutta samalla niin älyttömältä. Miten joku voi harkita lopettavansa koiran tällaisen syyn takia? Mutta miten kukaan toisaalta voisi elääkään tällaisen koiran kanssa? Näkökulmiahan riittää…
Kunpa pahinta olisikin se siivoaminen! Pahinta on huomata koiran paha olo. Se katse… Vanhat tutut suolistovaivat ovat menneet jälleen pahempaan suuntaan. Alkava nivelrikko jäytää lonkkia. Uskon, että koiran ei ole enää kokonaisvaltaisesti riittävän hyvä olla. Sen ilme ja olemus ovat muuttuneet. Havahduin tähän faktaan ihan äskettäin, vaikka merkit ovat olleet esillä pidemmän aikaa. On vain niin hankala päätellä, mikä johtuu fyysisistä vaivoista, mikä laumakokoonpanon muutoksista ja mikä vaikkapa pakkasista. Jo pidempään olen puolihuolimattomasti ajatellut Valon olevan vähän innoton, kun menen aamulla hakemaan koko porukkaa koirahuoneesta. Muut tanssahtelevat malttamattomina portin takana hännät vispaten. Valo tulee huoneesta pois ja aloittaa päivän askareet, kun käsketään. Yhtenäkin aamuna Valo jäi makaamaan kyljelleen pitkin pituuttaan keskelle koirahuonetta selkä minuun päin. Se ei edes päätään nostanut, ja säikähdinkin kunnolla! Kutsuin sitä monta kertaa nimeltä, ja lopulta se nousi kyllästyneen näköisenä ylös ja jatkoi eloaan normaalilla tavalla. Ei tuo ole sitä perinteistä Valoa, jollaisena olen sen tottunut tuntemaan! Ennen rutiinit, jotka edeltävät töihin lähtöä ja Valon pääsemistä mukaan esimerkkikoiraksi saivat sen vallan hullaantumaan. Viime aikoina Valo on lähinnä heiluttanut laimeasti häntäänsä.
Vaikeaa tässä on se, ettei koira tietenkään ole koko aikaa apaattinen ja haluton tekemään yhtään mitään. Toisinaan se on melko lailla oma itsensä ja mukana kuvioissa. Ruoka sille aina maistuu ja leikkimäänkin se ryhtyy. Ulkona liikkuu tavalliseen tapaansa (eli ei suunnattoman aktiivisesti). Olisin melkein toivonut sitä selkeää romahdusta, mutta näyttää vahvasti siltä, että joudun taas tekemään itse päätelmän siitä, milloin huonojen hetkien määrä on liiallinen suhteessa niihin hyviin. Tämä tilanne taitaa olla käsillä aivan liian pian… Suoraa sanottuna olen vitkutellut päätöksenteon kanssa, mutta viimeisimmät viikot aihe on ollut raskaana mielessä joka ikinen päivä. Jokohan asiaa olisi prosessoitu tarpeeksi?
Mun murut <3
27.01.2012 - 03:05
Aivan ihana tunne, kun lopultakin olen löytänyt omilta tuntuvat rodut! Edelleen pidän valtavasti hyvinkin erityyppisistä koirista, mutta kaikkia en kuitenkaan olisi valmis enää ottamaan itselleni. Ala- ja varmaan vielä yläasteiässäkin saatoin ihastua n. kerran viikossa uuteen rotuun, ja sitten tuli selattua netti läpikotaisin löytääkseni tietoa kiinnostuksen kohteesta. Koirarotukirjat osasin ulkoa jo ennen kuin edes ensimmäisen koirani sain. Tulipahan hankittua kattavasti perustietoa monen sortin vipeltäjistä, mikä on myöhemmin osoittautunut hyödylliseksi ihan jo töidenkin kannalta. Eipä sitä silloin arvannut tulevaksi :D
Olen jo aiemmin puhunut siitä, että kessu tuli minulle suunnilleen sattuman kaupalla. Peruskiva ja mielenkiintoinen rotu, koirantarve, näppärässä pentueessa luovutusikäisiä vielä tarjolla – otetaan sellainen! Nykypäivänä arvatenkaan en moiseen ryhtyisi, mutta ONNEKSI olin nuori ja ennakkoluuloton, sillä sain elämäni koiran. Vielä Saidan ensimmäisten vuosien aikana en asiaa tajunnut, mutta sen jälkeen seikka on kirkastunut mieleeni hyvinkin selvästi. Kessut ovat todennäköisesti tulleet elämääni jäädäkseen. Kynnys hankkia ”seuraaja” Saidalle oli korkealla, mutta nyt se on ylitetty. Kappas, kovin kivalta se Hohtokin vaikuttaa. Olen kuitenkin aina tiedostanut sen, että Saida ei ole yksilönä mitenkään koiraa kummempi; meillä on vaan sattunut synkkaamaan poikkeuksellisen hyvin.
Hohto 6,5 vkoa
Mali puolestaan on yksi niistä harvoista roduista, joista olen haaveillut ammoisista ajoista lähtien. Tämän rodun kohdalla impulsiivinen pikahankinta ei – luojan kiitos – käynyt mielessäkään, vaan asiaa piti kypsytellä kahdeksan pitkää vuotta. Ehdin seurata kavereideni koiria lähietäisyydeltä, hankkia tietoa, perehtyä jne. kaikessa rauhassa. Ja ehdin ennen kaikkea kerryttää koirakokemusta helpompien rotujen parissa. Sitten sain pennun loistokasvattajalta erinomaisesta yhdistelmästä ja pääsin nauttimaan unelmieni täyttymyksestä! Moodi on niin mieleinen koira, etten keksi siitä mitään, mitä haluaisin välttämättä muuttaa. Ainakaan tässä vaiheessa, kovin nuorihan se vielä on.
Luonteiltaan, ominaisuuksiltaan ja käyttötarkoituksiltaan nämä kaksi rotua ovat täysin erilaisia. Kessu on reipas ja mutkaton hyvänmielen harrastuskaveri. Sen kanssa eläminen on huoletonta; arjessa ei juuri tule vastaan tilanteita, joissa joutuisi oikeasti pähkäilemään. Kun ei ole saalis- eikä riistaviettiä, mahdollista haukkumista kummempaa vahtimistaipumusta saati turhaa epäluuloisuutta elämää kohtaan, mutta toisaalta löytyy valtava määrä ahneutta, riittävän korkea aktiivisuustaso ja halu pysytellä ihmisen lähettyvillä, ei kombinaatio ole muuta kuin helppo. Tietyissä tilanteissa sellainen harrastuskoiralle tarpeellinen särmä ja sinnikkyys saattavat jäädä vajavaisiksi, mutta sitten katsellaan lajivalikoima sopivaksi. Tokossa ja agissa pärjää peruskoiran kapasiteetilla vallan mainiosti. Näistä ei ehkä irtoa työkoiramaista voimaa, mutta ulkomuotoon sopivalla, iloisella tekemisenhalulla ja kepeän ketterällä liikkumistavalla päästään mielestäni optimaaliseen tokosuoritukseen.
Moodi n. 10 vkoa
Miksei ”pelkkä” kessu sitten kuitenkaan riitä? Tykkään haasteista ja uuden opettelusta, kun kyse on koira-asioista. Enkä halua, että haaste on pelkästään siinä, miten tehdään seurakoirasta ”työkoira”; esim. miten saada ylläpidettyä motivaatio EVL:n suorituksiin vuodesta toiseen. Malissa on kaikkea enemmän! Siinä on sellaista kaipaamaani ulottuvuutta. Kannuksessa käyttökoirapuoli tuli tutummaksi, joten jäi palo koiria kohtaan, jotka pystyvät ääriolosuhteissa äärisuorituksiin. Jotenkin myös viehättää ajatus siitä, että koira voisi olla ongelmallinen, jos sitä pidetään miten sattuu (ei kunnollisia rajoja jne.). Ja jälleen kerran ammatillisuuden kannalta on ihan ehdottoman tärkeää tuntea tämänkaltaisen koiran sielunelämää hieman omakohtaisemmin.
Rotujen olemuksista löytyy silti myös yllättävää yhtäläisyyttä. Rakastan niiden valpasta, tarkkaavaista olemusta. Molemmat ovat valmiita nopeisiin reaktioihin oman temperamenttinsa sanelemissa puitteissa. Kessu syöksähtää namin perään ja mali nasauttaa kiinni patukkaan. Tärkeää on se, että kummastakin rodusta on helposti löydettävissä skarppi puoli. Vaikkapa labradoreissa on jäänyt vaivaamaan sellainen tietty löysyys. Joo, nekin ovat iloisia, innokkaita, tekemisenhaluisia ja tarkkaavaisia, mutta niiden menossa ja reaktioissa ei ole samanlaista napakkuutta ja täsmällisyyttä. Niiden liikkumistavasta ja olemuksesta puuttuu ”se jokin”. Todella vaikea selittää, mutta mun silmä ei löydä labbisten suorituksista oikeanlaista ryhtiä. Tai ehkä se johtuu luppakorvista ja maskin puutteesta ;) Kessu liikkuu pomppien ja pyrähdellen. Mali on linjakkaampi ja elegantimpi, jolloin liikeratoihin tulee lisää notkeutta ja elastisuutta. Yhtä kaikki, pääsääntöisesti kummankin rodun edustajat tohtivat laittaa kroppansa kunnolla likoon, jos inspiraatio iskee. Ja se iskee usein.
Kessun tyyppisen söpöstelykoiran piirteitä osaa arvostaa ihan toisella tavalla, kun välillä miettii asioita käyttömalin kanssa. Sama toimii tietysti myös toisinpäin. Nuo kaksi rotua ovat tällä hetkellä minulle täydellinen yhdistelmä kaikkea. Tähän kyllä pätee tuttu mainoslause: ”Ota molemmat – saat maun ja keveyden!”
25.01.2012 - 19:02
Vanha versio meni salasanan taakse, koska ärsyynnyin sen sisältöön. Valoista Varjoihin ei siis enää päivity lainkaan, enkä aio antaa salasanaa kenellekään. Pysyköön se omana arkistonani. Mielipiteeni ja asenteeni ovat muuttuneet niin hurjasti viime vuosien aikana, että alkupään tekstejä lukiessa minusta voisi saada täysin vääränlaisen vaikutelman. Itsekin ihmettelen, olenko joskus tosiaan ollut tuota mieltä! Ikä on todennäköisesti tehnyt tehtävänsä tässä välissä. Käsitykseni koiraharrastuksesta on saanut kovasti uusia ulottuvuuksia, ja olo on kuin löytöretkeilijällä. Olen palannut jännän äärelle ja muistanut, mikä tässä elämäntavassa on merkittävää ja mikä toisarvoista.
Blogin osoite, treenimoodi, ei ole vain oodi yhdelle koiristani. Se pikemminkin muistuttaa siitä, että minun vireen pitää olla kohdallaan aina, kun toimin koirien parissa. Töissä se ei ikinä ole ongelma, mutta omilta koirilta helposti odottaa liikoja. Tilanne on sikäli mielenkiintoinen, että luotsattavanani on tällä hetkellä kaksi todella nuorta, kokematonta koiraa. Varjo vaihtoi kotia juuri, kun se alkoi koulutuksellisesti olla hyvässä, palkitsevassa vaiheessa. Välillä pelkkä pentujen kanssa puljaaminen meinaa turhauttaa, mutta eivätpä nekään pysy kakaroina ikuisesti. Pentujen treenaaminen on aina satsaus tulevaisuuteen, ja pääsääntöisesti todella hauskaakin :) Ja onneksi on Saida <3 Jos mun elämässä jokin asia on ja pysyy, niin se on Saida. En edelleenkään tiedä, mitä sitten tapahtuu, kun sitä ei enää ole.
Teksteissä seikkailevat siis pääasiassa Saida, Moodi ja Hohto. Toki Valokin vaikuttaa ilonamme vielä toistaiseksi, mutta aktiivinen harrastaminen sen kanssa on jo lopetettu. Blogin sisältö pysynee samantyyppisenä; kisakatsauksia sekä muunlaisia reportaaseja ja spekulaatioita elämästämme. Kirjoitusten kommentoiminen on vähintäänkin suotavaa!
Hohto 6,5 vkoa
|
|
